Yksi tärkeimmistä työskentelymotiiveistani on halu edes taiteen avulla kommentoida nykyistä kehityssuuntaa, jossa hoivateollisuus ostopalveluineen kaventaa jo vammaisten ja vanhusten elämystenkokemismahdollisuuksia - perusoikeuksista puhumattakaan. Kissa on nostettava pöydälle, vaikka taidekentällä puhutaan, että kantaaottavat taideprojektit ovat vain kultturelli kuorrutus todellisille sosiaalisille ongelmille, joiden ratkaisemiseksi yhteiskunta ei aio tehdä mitään.

Vammaisten ihmisoikeuksia rikotaan Suomessa jatkuvasti myöntämällä palveluita huomattavasti todellista tarvetta vähemmän. Lakisääteisistä oikeuksista ei pidetä kiinni ja kunnat voivat mielivaltaisesti jakaa esimerkiksi avustajapalveluita puoleksi vuodeksi kerrallaan. Ikäänkuin ihmisen avuntarvekin vaihtelisi kunnan määrärahojen mukaan. Positiivisen erityiskohtelun ja osallisuuden tukemisen sijaan varsinkin pienet kunnat huolehtivat vain hengissä säilymiseksi välttämättömimmistä tukimuodoista.

Vammaisilla ei ole todellisia oikeuksia muuhun väestöön verrattuna. Harrastukset, ulkoilu, vierailu toisella paikkakunnalla ja jopa monet asunnonmuutostyöt jätetään useimmiten myöntämättä sillä perusteella, etteivät ne ole asiakkaan selviytymisen kannalta "välttämättömiä". Esimerkiksi kauempana asuvien ystävien tai sukulaisten tapaaminen edes muutaman vuoden välein ei ole vammaispalvelun mukaan välttämätöntä, vaikka muu sosiaalityö perustuu ihmisen psyykkisen, fyysisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin malliin.

Suomalainen yhteiskunta on hyväksynyt vammaisuudesta johtuvan automaattisen toiseuden. Terhi Toikkanen kirjoitti 1/2007 Kynnys-lehdessä aivan erinomaisen artikkelin, jossa hän vertaili vankien ja vammaisten oikeuksia. Seuraavat lainaukset ovat Toikkasen kirjoituksesta: "Onko vaikeavammaisen rangaistus elinkautinen?".

Toikkanen aloittaa muistuttamalla oikeudestamme vapauteen. "Joka sulkemalla sisään, sitomalla, kuljettamalla johonkin tai muulla tavoin oikeudettomasti riistää toiselta liikkumisvapauden tai eristää toisen tämän ympäristöstä, on tuomittva vapaudenriistosta sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi."

Perusterveen aikuisen vapaudenriisto vaatii usein raakaa voimaa. Kohteen ollessa vaikeavammainen, riittää esteen jättäminen pyörätuolin kulkureitille, kutsupainikkeen vieminen käden ulottuvilta tai henkilökohtaisen avun evääminen.

Suomessa kansalaisten vapaudenmenetyksen sisältävän rangaistuksen määrää tuomioistuin. Vaikeavammaisten oikeudesta perustuslailla turvattuun vapauteen päättää tosiasiassa kunnan sosiaalitoimi. Rikoksesta syytetyn pakkohoidon edellytykset tarkastetaan puolen vuoden välein ja hoitoa jatketaan vain hallinto-oikeuden vahvistuksella. Palvelutalossa tai kodissa ilman apua olevan vaikeavammaisen palvelutarvetta ei tarkisteta säännöllisesti, eikä vammaisten oikeuksia käytännössä valvota.

Vangit voivat opiskella, ulkoilla, käydä työssä ja lomilla. Palvelutalossa asuva vaikeavammainen voi päästä vain kerran viikossa talon ulkopuolelle ja on käytännössä pysyvästi matkustuskiellossa.

Riistämällä vapaus, vaikeavammaiselta riistetään oikeus kaikkiin perusoikeuksiin kuten äänioikeuteen, liikkumisvapauteen, kokoontumis- ja sananvapauteen, elinkeinonvapauteen, työhön ja sivistykseen. Onko laissa peruste, jolla vammaisen vapauden saa riistää, ja onko mielivaltaa, että pysyvästi vaikeavammainen saa tarpeeseensa nähden riittävän avun arkisin, mutta viikonloppuna hän ei saa apua. Tai että vaikeavammainen saa apua vuonna 2006, mutta ei 2007, tai että apua saa kunnassa x, mutta ei y. Miten usein poliisin esitutkintakoneisto käynnistyy vammaisten vapaudenriistoepäilyissä?", Terhi Toikkanen kysyy erinomaisessa kirjoituksessaan.

583684.jpg

Edward Lewis: You can't charge me for directions!
Vivian: I can do anything I want to baby, I ain't lost.